Sarpaneva muisteli lämmöllä lapsuutensa kesiä Pielaveden Säviäntaipaleella äitinsä Martan kotitalossa. Äidin isä oli paikkakunnan merkkimies, arvostettu kyläseppä Abel Hujanen. Hän valmisti seutukunnan maatyökalut, takoi lukot, helat ja avaimet. Pieni Timo pääsi jo varhain avustamaan isoisäänsä pajahommissa. Hänen tehtäviinsä kuului palkeiden polkeminen.  Polvihousuisen sepänsällin paljaille polville sinkoutuneet kipinätkään eivät vieneet huomiota isoisän keskittyneestä työskentelystä tämän karkaistessa loitsuja lukien hehkuvaa rautaa pajan hämärässä. Sarpaneva sanoi myöhemmin tuntevansa olonsa kotoisaksi tulen hehkussa. Näin mieluisimmat työpaikat valimot ja lasitehtaat näyttäytyvät  kuin jatkumona sepänpajalle.

Timon opettajana Taideteollisessa Keskuskoulussa oli legendaarinen Arttu Brummer, joka koulutti kokonaisen sodanjälkeisen muotoilijasukupolven.
Arttu Brummer näki Timon poikkeuksellisen lahjakkuuden. Myös Timo ihaili renessanssimaista opettajaansa, jonka assistenttina hänellä oli oma erityinen aitiopaikkansa kaikkeen mitä oppilaitoksessa tapahtui. Molemminpuolista ihailua ja kunnioitusta kuvaavaa on, että Timon valmistuttua oppilaitoksesta Arttu Brummer ei antanut kenenkään istua hänen paikallaan vaan piti hänen tuolinsa tyhjänä.  Aikuisena Timo muisteli Arttu Brummerin lausahdusta, joka oli tehnyt häneen suuren vaikutuksen. ”Renessanssi-ihmiset ovat suuria hyveissään ja voimakkaita paheissaan”.  Timo tuntui hyväksyneen tämän elämänohjeekseen…

Opiskelurahoja nuori Sarpaneva ansaitsi useana kesänä tukkityömailla Pohjois-Karjalassa. Työ uitossa oli ankaraa raatamista, liukkaiden tukkien päällä taiturointia ja suvantoihin kasaantuneiden tukkisumien purkamista. Tästä huolimatta Sarpaneva kuvaili tukkilaisaikaansa Metelin erottelulla ”ehkä elämänsä upeimmaksi”. Vapaa-aikoinaan Sarpaneva maalasi maisemia ja työtovereitaan mm. parkkiintuneita ja työn karaisemia Siperian lentojätkiä. Säyseinä nämä istuivat malleina ja työn valmistuttua tutkivat kuvaansa kiinnostuneina. Kommentteja ei juurikaan lausuttu. Joitain akvarelleja on säilynyt näiltä vuosilta.

Timo Sarpaneva oli tunnollinen tukkilainen ja yleni lopulta porukan pomoksi ”kympiksi”. Hän arvosti suuresti tätä titteliä. Myöhemmällä iällä häntä juhlittiin kaksinkertaisena kunniatohtorina, akateemikkona, professorina ja hänelle myönnettiin lukuisia kunniamerkkejä. Tarinoissa ja muisteluksissa ”Kymppi” pysyi aina listan kärjessä.

Sarpaneva osallistui opiskeluaikanaan – ja myös sen jälkeen – ahkerasti erilaisiin suunnittelukilpailuihin, joita järjestettiin runsaasti sotien jälkeisessä Suomessa. Suomen Käsityön Ystävät järjesti lukuisia taidetekstiilien suunnittelukilpailuja, joissa Sarpaneva sai useita palkintoja. Riihimäen Lasitehtaan järjestämä kansainvälinen lasinsuunnittelukilpailu v. 1949 muodostui Sarpanevan uran käännekohdaksi. Lasitehdas oli kutsunut osanottajiksi mm. Arttu Brummerin, Timon läheisen opettajan. Muita kutsuttuja olivat arkkitehti Aarne Ervi, keraamikko Toini Muona, kuvanveistäjä Essi Renvall ja taiteilija Helena Tynell. Kaikki aikansa merkkihenkilöitä. Nuori Sarpaneva osallistui kilpailuun nimimerkillä ”O”. Kilpailun voitti Arttu Brummer ja Sarpaneva palkittiin hopeamitalilla. Myöhemmin hän sanoi toisen sijan tuntuneen voitolta, ensimmäinen palkinto kuului itsestään selvästi hänen opettajalleen.

Hyvä sijoittuminen kilpailussa toi Sarpanevalle kutsun saapua tapaamaan Riihimäen lasitehtaan silloista johtajaa teollisuusneuvos Roope Kolehmaista, joka johti rautaisella otteella Suomen merkittävintä lasitehdasta. Nuori taiteilija matkusti junalla Riihimäelle. Asemalla häntä odotti tehtaan musta auto kuljettajineen. Matka asemalta lasitehtaalle ei ollut pitkä. Kuljettaja jätti Sarpanevan portille. Jännittyneenä hän astui sisään ovesta. Hetken odottelun jälkeen hänet kutsuttiin johtajan pakeille. Jyhkeän pöydän takana istui kookas, tumma ja hieman synkeän näköinen hahmo. Arastellen Sarpaneva esitteli hänelle mukanaan tuomiaan luonnoksia. Neuvos nyökytteli hyväksyvästi ja tarjosi Sarpanevalle suunnittelutöitä. Tätä hän oli toivonutkin! Vihdoinkin hänellä olisi tilaisuus päästä työskentelemään kiehtovan ja moniulotteisen materiaalin parissa!  Keskusteltuaan hetken Sarpaneva kysyi varovasti tulevan palkkion suuruutta, työstähän on tapana maksaa jonkinlainen korvaus. Teollisuusneuvos loi taiteilijaan pöytänsä takaa viileän katseen ja ilmoitti, ettei palkkioita makseta lainkaan. Sen sijaan he tekisivät taiteilijasta kuuluisan. Keskustelu päättyi siihen. Sarpaneva oli rutiköyhä ja tarvitsi kipeästi rahaa tullakseen toimeen. Kuuluisuudella ei vatsaa täytetty. Onnettomana asioiden saamasta käänteestä hän otti luonnoskansionsa, napitti takkinsa, kiitti ja poistui. Ulkona ei enää ollut mustaa autoa kuljettajineen. Rankkasade pieksi kuraista maantietä ja murheellista taiteilijaa tämän kulkiessa kohti rautatieasemaa, joka tällä kertaa tuntui olevan valovuosien päässä.

1951

Sarpaneva muisteli huumorilla ensiesiintymistään Milanon Triennalessa v. 1951. ”Se oli helvetin hieno pannumyssy, kukonpää. Minä sen piirsin ja äitini ompeli. Kirjaili vielä kalliilla silkkilangoilla.” Timo oli samana vuonna voittanut ensimmäisen palkinnon Suomen Käsityön Ystävien julistamassa ”Pannumyssyn sommittelukilpailussa”. Hänen Pentti veljensä oli tullut kolmanneksi, mutta Timolle oli myönnetty myös neljäs sija. Menestyksensä innoittamana hän osallistui Milanon Triennaleen ”Kukko”-pannumyssyllään, jonka käyttötarkoitus ei italialaisille auennut. Isäntien kyseltyä teoksen käyttötarkoitusta näyttelyn arkkitehtina toiminut Tapio Wirkkala vetäisi pannumyssyn päähänsä ja ilmoitti sen olevan suomalainen karnevaalihattu. ”Kukko”-pannumyssy palkittiin ”suomalaisena karnevaalihattuna” hopeamitalilla.

1954

Milanon Triennale 1954 avasi Sarpanevalle tien kansainväliseen menestykseen. Hän oli kehittänyt yhdessä Iittalan lasitehtaan osaajien kanssa edelleen jo 1880-luvulla käytettyä nk. höyrypuhallusmenetelmää ja luonut kokoelman teknisesti ja taiteellisesti ennen näkemättömiä teoksia.  Useat kokoelman teokset ovat tänä päivänä keräilijöiden havittelemia harvinaisuuksia, joista maksetaan huomattavia summia kansainvälisissä huutokaupoissa. Tällainen on mm. ”Kajakki”, joka mainitaan Guinnesin ennätyskirjassa 1991 maailman kalleimpana modernin taiteen lasiteoksena.

1957

Suomalaisen designin voittokulku jatkui vuoden 1957 Milanon Triennalessa. Näyttelyssä esiteltiin yhä laajemmin suomalaista osaamista. Esillä oli mm. valaisimia, tekstiilejä, huonekaluja, keramikkaa, lasia jne. ”Kaikki palkittiin”, muisteli Sarpaneva. Päätökset teki kansainvälinen jury, johon kuului kymmeniä jäseniä.  Timo Sarpaneva toimi Milanon Triennalen 1957 arkkitehtina, josta hänet palkittiin Grand Prix´llä. Myös hänen suunnittelemansa nk. värireunalautaset, ”Nukkuvat linnut” ja ”Karelia”-kankaat palkittiin.

Timo Sarpaneva toimi vuosina 1958-1965 Suomen Taideteollisuusyhdistyksen näyttelyiden arkkitehtina. Näyttelyt kiersivät mm. Aasiassa, Etelä-Amerikassa ja Euroopan metropoleissa. Sarpaneva suunnitteli paitsi esineiden sijoittelun, myös näyttelyiden rakenteet ja valaistuksen. Hän valvoi pystytystä ja toteutusta pienintä piirtoa myöten. ”Kun näyttelyitä alettiin suunnitella, tulet syttyivät! Kaikki lähtivät mukaan. Keraamikot, tekstiilitaiteilijat, huonekalusuunnittelijat – kaikki! Teollisuuslaitokset antoivat suunnitella ja valmistaa teoksia juuri näitä näyttelyitä varten. Rakenteet, valaistus – kokonaisuus oli eheä, loistelias, häikäisevä! Silloin viimeistään suomalainen design iskettiin maailman tietoisuuteen. Tämä oli pienen kansan ennen näkemätön voimannäyttö – näin pystyimme myös avaamaan markkinoita ja myymään tuotteitamme maailmalle.”

Valurautasarjan ensimmäiset tuotteet tulivat markkinoille v. 1960. Mallisto oli nuorekas ja moderni. Rosenlewin konepaja oli huippulaatuisen talousvalun perinteinen taitaja.

Valurautapadan juuret katoavat historian hämärään. Alkujaan padat käsiteltiin rasvapolttamalla. Kova kuumuus saa aikaan kestävän mattamustan pinnan. Väärin hoidettuna pata kuitenkin ruostuu. Vika on korjattavissa uudella rasvapoltolla ja pata on jälleen kuin uusi. Sarpanevan suunnittelemat padat ovat emalipinnoitettuja, ruostumista ei tapahdu. Perinteisen ilmeen säilyttämiseksi Sarpaneva valitsi tanskalaisen emalijauhetoimittajan lähettämistä näytekappaleista mattamustan. Tanskassa todettiin juuri kyseisen näytekappaleen olevan virheellinen, eivätkä työtekijät osanneetkaan valmistaa Sarpanevan valitsemaa emalia. Lopulta mattamustan emalin salat aukenivat ja Sarpaneva-padat saivat taiteilijan valitseman pinnoitteen.

Sarjan tunnetuin tuote on irrotettavalla puukahvalla varustettu Sarpaneva-pata, joka palkittiin mm. Milanon Triennalessa v. 1960 hopeamitalilla. Koko valurautasarja sai kolme vuotta myöhemmin International Design Awardin.

Porin puuvilla Oy

Sarpaneva toimi Pohjoismaiden suurimman puuvillatehtaan Porin puuvillan taiteilijana ja taiteellisena johtajan vuosina 1955-1965. Värien merkitys tekstiilisuunnittelussa nousi keskeiselle sijalle. Hänen luomansa värikartasto käsitti satoja sävyjä, joita taiteilija käytti harkiten raita- ja värikenttäkuoseissan. Ensimmäisten kangaskokoelmien sävyt olivat maanläheisiä, jopa tummasävyisiä. Myöhemmissä kokoelmissa väriskaala kirkastui ja vaaleni. Ensimmäinen, suuren suosion saavuttanut vientimallisto ”Karelia”-kokoelma käsitti niin sisustus- kuin vaatetuskankaita.

”Pohjanlahti”-ryijyt

Sarpaneva toimi Pohjoismaissa useissa eri tekstiilitehtaissa taiteellisena johtajana ja suunnittelijana vuosina 1955-1970. ”Pohjanlahti”-ryijyt syntyivät yhteistyössä tekstiili-insinööri Betzy Wegeliuksen kanssa vuonna 1960. Vanhaa ryijyperinnettä uusittiin teknisesti: ”Pohjanlahti”-ryijyt valmistettiin puoliteollisesti. Värillisistä, toisiinsa sointuvista villalangoista koostuvat pitkät nukkatupsut muodostavat tasaisen, pehmeän pinnan. ”Pohjanlahti”-ryijyistä puuttuu perinteisen solmimistekniikan muodostama pinnan raidallisuus. Abstraktien kuvioiden värit, kanerva, sammal, kalliot jne. liukuvat toisiinsa pehmeästi.

Ambiente-kankaat

”On ajateltava konetta ja tuotetta yhtenä kokonaisuutena. Konetta tutkimalla ja vieressä elämällä oppii sen luovan kapasiteetin. Koneita on osattava kuunnella, ne kertovat oman tarinansa, ohjaavat sinua.” Sarpaneva, 1965

”Ambiente-menetelmä antaa minulle mahdollisuuden maalata koneella kankaalle! Ei enää orjuuttavia raportteja, ei painofilmejä, vain suuri konesivellin!” Sarpaneva oli kehittänyt uuden painotekniikan, jolla voitiin painaa papereita ja kankaita rotaatiopainokoneissa sanomalehtien tapaan. Konetta ei tarvinnut pysäyttää väriasetusten tai uusien mallien vaihtamisen ajaksi, painaminen saattoi jatkua keskeytyksettä. Prosessissa kangas kulki kahden valssin välissä. Värit johdettiin pumpulla suuttimiin, jotka on kiinnitetty kiskoon. Suuttimet olivat taivuteltavia, niitä voitiin ohjailla. Suuttimen hanoilla säädeltiin värin määrää ja kankaan kuviointia. Paineilmalla voitiin hajottaa suuttimista lähtevää väriä, näin saatiin uusi mielenkiintoinen kuviointi. Väri puristui kuitujen läpi, kankaan molemmat puolet olivat samanlaiset. Liikkuviin kiskoihin voitiin asentaa jopa 60 värisuutinta valmistettaessa hyvin kapearaitaisia malleja. Väri kiinnittyi kankaaseen heti värjäyksen jälkeisessä lämpökäsittelyssä. Pesun jälkeen kangas oli valmis. Menetelmässä värin hukka oli olematon ja painojälki tasainen. Menetelmä säästi filmipainoon verrattuna kustannuksia jopa 50%. Suomessa neljä tehdasta valmisti Ambiente-menetelmällä painettuja kankaita ja taidepapereita yhtäaikaa.

Ambiente-menetelmälle myönnettiin v. 1965 maailmanlaajuinen patentti.
Ambiente-kankaat palkittiin v. 1969 International Design Award-palkinnolla. (American Institute of Interior Designers)
Ambiente-taidepaperit palkittiin Eurostarilla v. 1965, palkinto on merkittävin pakkausalan palkinto maailmassa.

Finlandia-veistokset (Iittala)

Sarpaneva teki v. 1963 Iittalan lasitehtaalla puhalluskokeita ylihyttimestari Reino Löflundin kanssa. Puumuottiin oli aseteltu erilaisia metalliesineitä, kuten vannesahanteriä, vaijeria ja kettinkiä. Tarkoitus oli kokeilla, saataisiinko näin aikaan lasiin pintakuvio. Koepuhallusten tultua jäähdytysuunista, Reka lähetti yhden mallin Sarpanevalle Helsinkiin. Tämä soitti välittömästi mallin saatuaan ja suorastaa puhkui intoa: ”Mitä sä oot mennyt tekemään?”. Johon Reka, jonka mielestä rautaromun aikaansaama jälki oli varsin olematon, vastasi, ettei lopputulos nyt niin kummoiselta näyttänyt. ”En minä sitä tarkoitakaan, katso esineen toiselle puolelle!” Muotissa oli ollut oksanpaikka, johon lasi oli hiiltynyt kiinni ja kopioinut tarkoin puun struktuurin. ”Voidaanko näitä tehdä?” kyseli taiteilija, johon Reka oli todennut – hieman epäröiden – katsotaan sitten kun tulet tehtaalle.

Ensimmäiset kiinnipuhalletut puumuottilasit valmistuivat v. 1963. Uuden valmistusmenetelmän synty jätti sittemmin voimakkaan jäljen koko 60- ja 70-lukujen lasinvalmistukseen, jopa materiaaliin suhtautumiseen. Teollisessa sarjatuotannossa nopeasti kuluva puu ei ole tarkoituksenmukainen muottimateriaali. Muotteja alettiin valmistaa grafiitista ja lopulta raudasta. ”Pinta kuoli”, sanoi Sarpaneva katsellessaan herkän ja elävän tekniikkansa teollista ryöstöviljelyä. Lopulta sammui myös taiteilijan mielenkiinto ja tekniikka vaipui vuosikymmeniksi unholaan. Vuonna 2013 Iittalan lasitehtaalla koettiin ainutlaatuisia hetkiä: nuoret puhaltajat saivat tilaisuuden kokeilla ja valmistaa vanhojen mallien mukaan puhallettavia suuria Finlandia-veistoksia! Syntyi pieni, mutta ainutlaatuinen kokoelma teoksia, joista monet alkuperäiset – kuten ”Suuri Gladiaattori” – ovat lopullisesti kadonneet.

Hädässä ystävä tunnetaan…

Oli huhtikuu 1965. Suuri päivä oli koittanut. Tänään klo 20.00 avattaisiin suuri Finlandia-veistosten näyttely Milanon Galleria dell´Artessa! Sarpaneva oli viettänyt Iittalan lasitehtaassa kuusi kuukautta lähes tauotta. Näiden valvottujen kuukausien aikana syntyi lähes 50 puumuottiin puhallettua teosta, joista kahdeksan oli erityisen kookasta ja tähän nimenomaiseen näyttelyyn valmistettua monumentaaliveistosta. Avajaispäivänä klo 15.00 näyttelykokoelmaa puretaan pakkauslaatikoista. Vadit ja maljat ovat ehjät, mutta kaikki monumentaalityöt ovat sirpaleina! Avajaisyleisö saapuisi viiden tunnin kuluttua. Sarpaneva seisoi ääneti kimaltavien sirpaleiden keskellä. Vallitsi täydellinen hiljaisuus, joka murtui nopeasti. Moni paikalla ollut kertoo säpsähtäneensä. Sarpaneva nosti katseensa ja antoi määräyksensä vailla vähäisintäkään vaihtoehtoa. Pi Sarpaneva soitti Suomeen Birger Kaipiaiselle, joka organisoi kotimaassa tehokkaan – ja ennen kaikkea nopean – pelastusoperaation: kaikilta, jotka olivat saaneet Sarpanevalta lahjaksi suuren veistoksen, pyydettiin pikaista lainaa. Puhelun päätyttyä kello oli 16.00, avajaisiin oli neljä tuntia. Suomessa taksit syöksähtelivät, puhelimet soivat ja Finnair valmistautui kuljetukseen. Veistosten saapuessa lentokentälle koneen lastiruuma oli jo suljettu. Koneen noustessa kuudella matkustajalla, joiden nimet ovat kadonneet historian hämärään, oli sylissään kookas pakkauslaatikko. Juuri ennen avajaisten alkua Galleria dell´Arten eteen ajoi joukko takseja, joista nousi kuusi miestä. Jokaisella oli kantamuksenaan kimaltava lasiveistos. Avajaiset saattoivat alkaa.

Uuden materiaalin työstäminen vaatii perehtymistä kokeneeltakin suunnittelijalta. Sarpanevalle teräs muodosti uudenlaisen haasteen: tuotteet valmistettiin teräslevyistä. Hän oli viettänyt pitkiä aikoja valimoilla ja lasitehtailla, joissa materiaali oli sulaa ja plastista. Tuotteet valmistettiin pääosin muoteissa. Muottitekniikat sinänsä olivat usein olleet avainasemassa suunniteltaessa omaleimaista tuotantoa. Nyt oli ajateltava toisin.

Sarpaneva aloitti uuden suunnittelutyönsä – kuten hänen tapoihinsa kuului – tutustumalla tehtaan konekantaan, materiaaleihin ja tehtaan henkilöstöön. Seuraavaksi hän aloitti luonnostensa pohjalta keskustelut tehtaan teknisten kanssa: Mikä on mahdollista? Missä kulkevat materiaalin rajat? Kuinka paljon materiaali venyy ja kestää pyöristämistä?  Entä pintakäsittelyt, matta – kiiltävä? Kysymykset herättivät joskus pohdintaa, kaikkiin löytyi kuitenkin ratkaisu ja suunnittelutyö pääsi vauhtiin.

Kokenut ”teräsmies” Onni Tuominen opasti Sarpanevaa. Tämä painoi mieleensä yksityiskohtia ja puolivalmiiden aihioiden muotoja. Tehtaalla valmistettiin mm. koneiden laikkoja, joissa oli – taiteilijan näkemyksen mukaan – hienot mittasuhteet. Valmiit teräsvadit ja -lautaset viimeisteltyine pintakäsittelyineen ja pehmeine lankareunoineen tuskin muistuttavat taiteilijaa inspiroinutta karua koneen osaa.

Muutamassa vuodessa syntyi laaja kokoelma talousterästä niin kotien kuin suurkeittiöidenkin tarpeisiin. Sarpaneva antoi peilikirkkaalle teräkselle pehmeän sensuellin muodon.

Varjellakseen herkästi naarmuuntuvaa metallipintaa Sarpaneva suunnitteli kahteen teräslautaseen sopivat puiset tarjoilu- ja leikkuualustat. Niiden huolella valittu puumateriaali ja viimeistellyt yksityiskohdat tekivät niistä jo sellaisenaan käytännöllisiä ja tyylikkäitä arjen esineitä. Teräslautaseen yhdistettynä lopputulos oli elegantti ja juhlava.

Suomi-astiaston suunnittelutyö kesti viisi vuotta. Sarpaneva asui suuren osan tästä ajasta Baijerissa Selbissä, jossa Rosenthalin posliinitehtaat sijaitsevat. Lähes sata esinettä käsittävän tuotesarjan suunnittelu, kipsimallien valmistuksen valvominen ja teräskahvan liittäminen posliiniin olivat Sarpanevalle haaste, jollaisesta hän erityisesti piti. Hän työsti esineen kerrallaan. Jokainen yksityiskohta hiottiin äärimmilleen. Kompromisseja ei tehty. Kipsimalleja valmisti kaksi mallimestaria, vain toinen kelpasi Sarpanevalle. ”Herbert Schällerillä on oikeanlainen muototaju, me näemme esineet samanlaisina”, sanoi Sarpaneva tarkastellessaan valmistuvia malleja. Teräsottimen liittäminen posliiniin osoittautui teknisesti hankalaksi. Philip Rosenthal, joka johti tehtaansa tuotesuunnittelua, ei antanut periksi. ”Ongelma on ratkaistava!” Kokeita tehtiin ja tuloksia hyllytettiin. Lopulta saatiin aikaan kaikkia tyydyttävä ratkaisu. Peilikirkas teräs yhdistettynä huippulaatuiseen valkoposliiniin ja ajattomaan ”Suomi”-muotoon oli uutta ja ennen näkemätöntä.

Vuoden 1976 aikana Sakassa järjestettiin kymmenen ”Suomi”-näyttelyä. Seuraavana vuonna kokoelma nähtiin mm. Amsterdamissa, Brysselissä, Haagissa, Genevessä, Göteborgissa, Lontoossa, Luxemburgissa, Kööpenhaminassa, Malmössä, Oslossa, Milanossa, Pariisissa ja Roomassa.

”Suomi”-kokoelman näyttely Suomessa keväällä 1978 herätti keskustelua. Näyttelyssä nähtiin suunnitteluprosessin eri vaiheita, luonnoksista muotteihin ja viimeisteltyihin esineisiin. ”Minulta kysyttiin, miksi laitan ”taloustavaraa” näytteille Tuomiokirkon kryptaan, pyhään paikkaan? Siksi, että minulle työ on pyhää.”

”Suomi”-astiasto palkittiin vuonna 1976 Faenzassa Italian presidentin kultamitalilla, joka on huomattavin kunnianosoitus posliinin ja keramiikan alalla. Ammattipiireissä sitä kutsutaan ”keramiikan Nobeliksi”.

”Miten kukaan tulee edes ehdottamaan tuollaista ammattimiehelle”! Ylihyttimestarin mietteitä ei voinut lukea hänen kasvoiltaan hetkellä, jolloin Sarpaneva esitti hänelle ajatuksiaan. ”Mitä jos lasia kaataa muottiin korkealta? Ottaisiko se mukaansa ilmaa? Muodostuisikohan sisään kuplia tai raitoja, vaiko molempia? Ei tarvittaisi soodaa. Mitä sanot Reka?” Ylihyttimestari kuunteli rauhallisesti, eikä juurikaan kommentoinut.

”Mietin Timon ehdottamaa juttua. Mulla oli tehtaalla tollanen valmis pieni muotti, ihan vaan lieriö. Leruttelin siihen nauhana puolikylmää lasia ja toimihan se juuri niin kuin Timo oli ajatellut.” Ylihyttimestari Reino Löflund muisteli vuosikymmenten takaista tapahtumaa: ”Meillä oli niin vahva keskinäinen luottamus, että se uskalsi esittää hulluimmatkin ideansa. Mitä jos mä olisin menny kertomaan muille, että nyt se on keksinyt ihan hulluja? Mutta aina sen ideoissa oli jotain mitä kannatti kokeilla ja aika usein me onnistuttiin! Kyllä se oli oppinut tehtaalla lasin tekemisen meiltä aika tarkkaan – ei se tosissaan täysin hulluja lähtenyt edes ehdottamaankaan.”.

Arkipelago-kokoelma oli näytteillä ensi kerran Suomenlinnan Pohjoismaisessa kulttuurikeskuksessa vuonna 1979. Näyttely oli lähes valmis, loppusiivousta vailla. Kunniavierasta odoteltiin jo saapuvaksi, kun keskisalin suuri, kaksitasoinen lasipöytä hajosi rysähtäen! Lattialla oli kilottain särkyneitä näyttelyesineitä ja teräviä lasilevyn sirpaleita. Läsnäolijoiden säikähdys vaihtui nopeasti toiminnaksi. Harvoin on nähty niin lennokasta siivousta. Valmiiksi pystytettyjä näyttelypöytiä purettiin ja koottiin. Sarpaneva osoitti niille uudet paikat. Tasavallan presidentti Urho Kekkosen saapuessa, kaikki näytti siltä kuin pitikin.

Iittalan lasitehtaan johtaja Juhani Kivikoski perusti 1980-luvun alussa tehtaalle koulutusverstakon, jossa vapaan käden työskentelyn taitoja siirrettäisiin kokeneilta mestareilta nuoremmille lasinpuhaltajille. Hän – kuten moni lasitehtaan johtaja ennen häntä – oivalsi perinteen siirtämisen merkityksen lasinkäsittelytaidon ylläpitäjänä ja kehittäjänä. Ilman käsityötaidon tietoista ylläpitämistä alan kehitys kuihtuisi ja suomalaisen lasin omaleimaisuus vaarantuisi. Sulan lasin hallinta ja muovaaminen vapaasti käyttäen ainoastaan ohjaavia työkaluja on lasinpuhaltajan ammattitaidolle välttämätöntä. Taito opitaan vain käytännössä ja oppiminen on elämänmittaista. Maestroksi kehitytään hitaasti – usein yrityksen, erehdyksen ja oivalluksen kautta.

Sarpaneva muutti käytännöllisesti katsoen asumaan lasitehtaalle. Hän työskenteli kolmen verstakon kanssa, joista jokainen teki normaalin kahdeksan tunnin työvuoron. Kun edellisen vuoro päättyi, Sarpaneva siirtyi ohjaamaan seuraavaa. Sarpaneva työskenteli lähes tauotta ja nukkui lasiuunien eteen lattialle tuoduilla ensiapupaareilla n. 15 minuuttia kerrallaan. Herättyään hän nautti palasen suklaata, muutaman salmiakin ja jatkoi työtään. Intensiivinen työvaihe kesti kuusi viikkoa. Tänä aikana syntyi ainutlaatuinen taidelasikokoelma, joka käsitti 64 erilaista Claritas-variaatiota.

Otavan kustantaman ”Sarpaneva”-kirjan valmistuminen vei kahdeksan vuotta. Taiteilijalle eivät kelvanneet valmiit valokuvat, kronologinen tarinankerronta eikä myöskään aikakaudelle tyypillinen vaatimattomuutta korostava kirjan ulkoasu. Hän pyrki kaikessa täydellisyyteen. Otavan voimahahmo Heikki A. Reenpää siunasi hankkeen ja kustantamon taiteilija Markku Reunanen toimi koordinaattorina. Sarpaneva sai vapaat kädet.

Tekstin kirjoittajaksi Sarpaneva oli löytänyt – tuolloin vielä melko tuntemattoman nuoren lahjakkuuden Kaj Kalinin. Työskentely hänen kanssaan oli lennokasta ja inspiroivaa. Sivistynyt ja henkevä Kalin edusti nuorta älymystöä, joka poikkesi ajan valtavirrasta. Tapaamiset järjestettiin Sarpaneva kodissa, johon Kalin saapui mukanaan usein kolme Gilda-jäätelöä. Puolisulaa herkkua lusikoidessa ja keskustelun saavuttaessa yhä korkealentoisempia tasoja lennettiin usein ”katon läpi”, kuten Kalin asian ilmaisi. Kahleeton olotila salli vapaan, luovan ajattelun.

Esineiden kokoaminen ja valokuvaaminen kesti vuosia. Sarpaneva valvoi jokaisen otoksen. Hän teki asetelmat, päätti valaistuksen ja taustat. Hyväksyi ja hylkäsi. Oman lukunsa muodosti äskettäin markkinoille tullut laser-skanneri, jonka värien erottelukykyyn Sarpaneva ei ollut tyytyväinen. Kromaliineilla ja ladotuilla tekstiliuskoilla tehtiin kirjasta täydellinen ”dummy”. Taitto-ohjelmia ei vielä tuolloin ollut. Kirjan painamisen ajaksi Sarpaneva muutti Keuruulle, jossa sijaitsivat Otavan painolaitokset. Ahlströmin valmistaman paperin ensimmäisen erän arkit venyivät painokoneessa ja värit eivät kohdistuneet arkin oikeassa yläreunassa. Sarpaneva hylkäsi koko paperierän ja valmistutti uuden. Lopulta painotyö onnistui.

Osa kirjoista sidottiin nahkakansiin ja numeroitiin. Viidessäsadassa kappaleessa on Sarpanevan omakätinen signeeraus. Kirjasta valmistui myös englannin- ja saksankielinen laitos.

Retretin näyttelytila oli aikansa sensaatio: upea, salaperäinen luolasto syvällä Punkaharjun uumenissa. Tila vaati näyttelyyn asetettavilta teoksilta erityistä luonnetta. ”Ei sinne voi viedä mitään tavanomaista. Sellainen haipuu olemattomiin. Teosten pitää soida, hätkähdyttää. Vesi kertaa teokset kuin peili. Luolassa on kiehtova vaaran tuntu. Materiaalin rajat pitää rikkoa, mahdottomasta pitää tehdä mahdollinen.” Sarpaneva pohdiskeli.

Hän oli muutamia vuosia aiemmin rikkonut lasin tekemisen perinteitä työstämällä kookkaita Lasiaika-veistoksia kylmästä lasista. Materiaalin hän sai Iittalan lasitehtaalta, jossa tekniikan modernisoinnin yhteydessä vanhat uunit purettiin uusien tieltä. Sarpaneva oli tiedustellut, josko purettavien uunien pohjalle voitaisiin jättää lasia. Jäähdyttyään se sopisi hänen uusien veistostensa materiaaliksi. Näin tehtiin. Sarpaneva työsti kylmää lasia Jokisen hautakiviveistämössä Toijalassa. Kiven työstämiseen tarkoitetut työkalut mahdollistivat uuden, rohkean ja ennen näkemättömän muotokielen.

Sarpanevan suuret valutyöt, kuten ”Luolamadonna” vartijoineen ja ”Lasisaaret” valmistettiin valamalla sulaa, kirkasta lasia suurelle grafiittitasolle, jota liikuteltiin trukilla. Lasielementit hiottiin ja viimeisteltiin Jokisen kiviveistämöllä. ”Luolamadonnan” puhtaat sateenkaaren värit loihdittiin esiin polarisaatiokalvojen ja valaistuksen avulla. Värit ovat kirkkaan lasin jännitteitä. Ilman kalvoja ja valaistusta veistos on väritön.

Oman lukunsa muodostavat ”Ikonit”. Tällä nimellä Sarpaneva kutsui lasi-teräsreliefejään, jotka valmistuivat useita päiviä kuuman pottilämmitysuunin päällä. Kuumuudessa teräslevy, jonka päälle oli lastattu lasimurskaa, taipui. Lasi suli teoksen keskelle muodostaen oudon maiseman. Metallireunat taipuivat pehmeästi. Vaikutelma oli leijuva, lähes keveä. ”Ikonit” nostettiin luolaston kattoon muodostelmissa. Kolme – usein neljäkin teosta muodosti kokonaisuuden.

Veninin maailmankuulun lasitehtaan perustaja Paolo Venini kutsui Sarpanevan työskentelemään Venetsiaan jo 1950-luvulla. Kysyttäessä miksi hän ei tarttunut tilaisuuteen, Sarpaneva vastasi kotimaassakin olleen niin paljon työtä sotien jälkeiseen, ettei hänelle tullut mieleenkään lähteä.

Uusi kutsu esitettiin 1980-luvun lopulla. Sarpaneva matkusti Italiaan mukanaan luonnoksia ja puumalleja. Veninin lasinpuhaltajien taidot häikäisivät. Verholasitekniikalla valmistetut ”Kelot”, incalmolla aikaansaadut taide-esineet, tikkuilmalla tehdyt linnut ja taidelautaset,  sekä rehevät ”Kukinnot” – jokainen teos syntyi vaivattomasti. Sarpaneva kokeili myös hienonhienoa filigraania, ja valmisti näyttelyihin hentoisia yksittäisiä taidelaseja. Kokoelma poikkesi ilmeeltään ja väritykseltään täysin taiteilijan aiemmasta tuotannosta. Väkevät värit ja geometrinen, ajoittain ankara muotokieli olivat uutta ja erilaista Sarpanevaa.

Raili ja Reima Pietilän suunnittelema tasavallan presidentin virka-asunto Mäntyniemi oli 1980-luvun lopulla osittain keskeneräinen. Sarpaneva kulki Pietilän kanssa valmistumaisillaan olevassa rakennuksessa ja kuunteli kiinnostuneena arkkitehdin lähes lyyristä selontekoa suunnitteluun liittyvistä seikoista ja rakenteiden yksityiskohdista. Pietilän eloisat kädet piirsivät ilmaan kuvioita, katse kulki valoa tulvivissa tiloissa. Jokainen ovi, jokainen ikkuna – kaikki omanlaisiaan, suomalaista käsityötä parhaimmillaan! Tällaista Sarpaneva arvosti. Hänelle oli uskottu tehtäväksi Mäntyniemen lasistojen ja hopeaesineiden suunnittelu.

Hopeakokoelman valmistajaa etsittäessä Sarpaneva ja linnanvouti Erkki Ahokas olivat tutkaillet vaihtoehtoja eri maista. He vierailivat mm. hopeapajassa lahden eteläpuolella vain todetakseen vaatimustasonsa liian korkeaksi. Perusteellisen harkinnan jälkeen valmistajaksi valikoitui Hämeenlinnalainen Kultakeskus Oy. Pietilöiden arkkitehtuuri oli tehnyt Sarpanevaan vaikutuksen. Hänen suunnittelemansa hopeakokoelma noudattelee rakennuksen muotokieltä. Sarpaneva teetti jokaisesta esineestä puumallin. Näin hän saattoi hioa kolmiulotteista kappaletta, sen muotoa ja mittasuhteita tarkasti. Taiturimainen hopeaseppä Markku Laulaja valmisti jokaisen esineen käsityönä. Kansien saranat muodostavat hienostuneen yksityiskohdan. Pinnoissa vaihtelevat matta ja kirkas hopea.

Ensimmäinen automaattikonelasi

Sarpanevan ura lasin suunnittelijana oli kestänyt vuosikymmenet. Vuonna 1998 hän otti vastaan työn, johon ei ollut aiemmin tuntenut suurtakaan mielenkiintoa: hänen tulisi suunnitella lasi täysautomaattikoneelle. Hän ei pitänyt kyseisen tekniikan aiheuttamista rajoitteista lasin ainevahvuuden ja optiikan suhteen. Juuri nämä seikat tekivät lasista ainutlaatuisen materiaalin. Automaattikoneelle suunnittelu edellytti kompromissien tekoa ja taiteilijalle tyypillisestä lennokkuudesta luopumista. Alku vaikutti hankalalta. ”Tähän voisi ehkä saada pienen optisen efektin”, pohdiskeli Sarpaneva Antibesin ateljeessaan tutkiessaan eri vaihtoehtoja. Insinöörien vastaus oli tyly: ”Tulee ongelmia”. Sarpaneva antoi periksi ja suunnitteli lasin, jonka valmistus- ja käyttöominaisuudet lähenevät optimia. Kartiomainen muoto on valmistusteknisesti järkevin. Sisään vedetty reuna on suojassa kolhuilta ja kuumia juomia kestävän Arcoroc-lasimassan iskunkestävyys on 30% tavanomaista suurempi. Kuumille juomille suunniteltua lasia kiertävä elegantti silikoninauha toimii eristeenä ja kestää konepesun. Ensimmäiset koekappaleet kirvoittivat Sarpanevalta riemullisen kommentin: ”My greatest glass ever!”.

Vieraillessaan 1990-luvulla Paolo Veninin tyttären Laura Santillanan luona Venetsiassa, Sarpaneva huomasi sivupöydällä taidokkaasti toteutetun lasiesineen. Hän tiedusteli sen tekijää. Rva Santillana kertoi sen olevan suuri muranolainen maestro, joka on äärimmäisen taitava mutta erittäin hankala ja omapäinen. ”Hänen kanssaan on lähes mahdotonta tulla toimeen, mutta hänellä on kultaiset kädet.” Sarpaneva päätti hetimmiten löytää Signoretton. Hän oli jo jonkin aikaa suunnitellut tekevänsä vapaata lasitaidetta ja koettanut löytää sopivan maestron.

Yhteistyö Pino Signoretton kanssa oli saumatonta. Miehet ymmärsivät ja arvostivat toisiaan. Työviikkojen ajan Sarpaneva asui Venetsiassa pienessä, vaatimattomassa hotellissa Cannaregiossa, josta oli lyhyin matka vaporetolla Muranoon. Lasihytissä työt alkoivat klo 8 aamulla. Sarpanevan saapuessa lasialoitukset olivat jo valmiina ja teoksia ryhdyttiin toteuttamaan edellisenä päivänä tehtyjen suunnitelmien mukaan.

Vuosia kestänyt yhteistyö oli hedelmällistä ja innostavaa. Sarpaneva esitti uusia haasteita, jotka Signoretto verstakkoineen toteutti – joskus pienen miettimisen jälkeen. Millennium Meum -lasiveistoskokoelma oli näytteillä Suomen kansallisoopperan lämpiössä vuoden vaihteessa 1999-2000. Näyttelyn avasi tasavallan presidentti Martti Ahtisaari. Maestro Signoretto avustajineen oli läsnä kunniavieraana.

Huhtikuussa vuonna 2000 Sarpaneva palasi Muranoon viimeisen kerran. Kuin joutsenlauluna syntyneen ”Ammiana”-kokoelman yksinkertaisissa muodoissa kiteytyy vuosikymmenten harjaantuminen ja tekninen taituruus. Sarpaneva ja Signoretto ylittivät yhdessä lasinteon rajoja ja avasivat tietä tuleville lasintekijöille.