Retretin näyttelytila oli aikansa sensaatio: upea, salaperäinen luolasto syvällä Punkaharjun uumenissa. Tila vaati näyttelyyn asetettavilta teoksilta erityistä luonnetta. ”Ei sinne voi viedä mitään tavanomaista. Sellainen haipuu olemattomiin. Teosten pitää soida, hätkähdyttää. Vesi kertaa teokset kuin peili. Luolassa on kiehtova vaaran tuntu. Materiaalin rajat pitää rikkoa, mahdottomasta pitää tehdä mahdollinen.” Sarpaneva pohdiskeli.
Hän oli muutamia vuosia aiemmin rikkonut lasin tekemisen perinteitä työstämällä kookkaita Lasiaika-veistoksia kylmästä lasista. Materiaalin hän sai Iittalan lasitehtaalta, jossa tekniikan modernisoinnin yhteydessä vanhat uunit purettiin uusien tieltä. Sarpaneva oli tiedustellut, josko purettavien uunien pohjalle voitaisiin jättää lasia. Jäähdyttyään se sopisi hänen uusien veistostensa materiaaliksi. Näin tehtiin. Sarpaneva työsti kylmää lasia Jokisen hautakiviveistämössä Toijalassa. Kiven työstämiseen tarkoitetut työkalut mahdollistivat uuden, rohkean ja ennen näkemättömän muotokielen.
Sarpanevan suuret valutyöt, kuten ”Luolamadonna” vartijoineen ja ”Lasisaaret” valmistettiin valamalla sulaa, kirkasta lasia suurelle grafiittitasolle, jota liikuteltiin trukilla. Lasielementit hiottiin ja viimeisteltiin Jokisen kiviveistämöllä. ”Luolamadonnan” puhtaat sateenkaaren värit loihdittiin esiin polarisaatiokalvojen ja valaistuksen avulla. Värit ovat kirkkaan lasin jännitteitä. Ilman kalvoja ja valaistusta veistos on väritön.
Oman lukunsa muodostavat ”Ikonit”. Tällä nimellä Sarpaneva kutsui lasi-teräsreliefejään, jotka valmistuivat useita päiviä kuuman pottilämmitysuunin päällä. Kuumuudessa teräslevy, jonka päälle oli lastattu lasimurskaa, taipui. Lasi suli teoksen keskelle muodostaen oudon maiseman. Metallireunat taipuivat pehmeästi. Vaikutelma oli leijuva, lähes keveä. ”Ikonit” nostettiin luolaston kattoon muodostelmissa. Kolme – usein neljäkin teosta muodosti kokonaisuuden.
