Iittalan lasitehtaan johtaja Juhani Kivikoski perusti 1980-luvun alussa tehtaalle koulutusverstakon, jossa vapaan käden työskentelyn taitoja siirrettäisiin kokeneilta mestareilta nuoremmille lasinpuhaltajille. Hän – kuten moni lasitehtaan johtaja ennen häntä – oivalsi perinteen siirtämisen merkityksen lasinkäsittelytaidon ylläpitäjänä ja kehittäjänä. Ilman käsityötaidon tietoista ylläpitämistä alan kehitys kuihtuisi ja suomalaisen lasin omaleimaisuus vaarantuisi. Sulan lasin hallinta ja muovaaminen vapaasti käyttäen ainoastaan ohjaavia työkaluja on lasinpuhaltajan ammattitaidolle välttämätöntä. Taito opitaan vain käytännössä ja oppiminen on elämänmittaista. Maestroksi kehitytään hitaasti – usein yrityksen, erehdyksen ja oivalluksen kautta.
Sarpaneva muutti käytännöllisesti katsoen asumaan lasitehtaalle. Hän työskenteli kolmen verstakon kanssa, joista jokainen teki normaalin kahdeksan tunnin työvuoron. Kun edellisen vuoro päättyi, Sarpaneva siirtyi ohjaamaan seuraavaa. Sarpaneva työskenteli lähes tauotta ja nukkui lasiuunien eteen lattialle tuoduilla ensiapupaareilla n. 15 minuuttia kerrallaan. Herättyään hän nautti palasen suklaata, muutaman salmiakin ja jatkoi työtään. Intensiivinen työvaihe kesti kuusi viikkoa. Tänä aikana syntyi ainutlaatuinen taidelasikokoelma, joka käsitti 64 erilaista Claritas-variaatiota.
